Hehellurei!

Meikä on taas tehny kuulkaas havaintoja! Oon tutkimusluontoisesti seurannu teidän elämää Facebookista ja yllättyny iloisesti siitä miten moni teistä ihmisistä tekee musiikkia! On iskelmää, on klassista, on munat lattiaan naulaavaa grindcorea, on räppiä, on kuolemametallia ja on herra ties mitä!? Toisilta puskee ulos lättyä, toisten biisit löytyy Spotifysta, toiset rämisee juutuupissa ja toisia kuulee jopa radiosta! Ja siis tämähän on esim aivan helvetin kova juttu! Niinpä tukeakseni kaikkia teitä musiikillisia uranuurtajia päätin jakaa oman tarinani siitä ainokaisesta kerrasta, kun meikä on yrittäny tehdä omin avuin biisin.

Tämä tarina on kunnianosoitus kaikille teille jotka kykenette musikaalisia lahjojanne käyttämään, tavalla tai toisella! Here it goes:

Kuten kaikki elämässä, tämäkin tarina liittyy tavalla tai toisella NAISIIN! Olin aivan helvetin ihastunu, voisi jopa sanoa rakastunu, erääseen naisihmiseen (jäbät siellä pyörittelee silmiään ja päivittelee, että niin varmaan, vitun HINTTI!) ja kaikkia vallitsevia luonnonlakeja  vastaan olin jollain vippaskonstilla onnistunu luomaan suhteellisen pysyvältä tuntuvan suhteen kyseiseen henkilöön. Tai siis niin minä luulin. Sitten yksi kaunis viikonloppu, täysin ilman varoitusta, sitä korkkarin kuvaa sitten tuli niin lujaa perseelle, että vieläki välillä yksinäisinä iltoina kylpyammeessa pesen niitä jälkiä kyynelilläni pois. Vaikka siis ylpeähän siitäkin saavutuksesta kuuluis olla, sillä yllättävän kauan se nainen kuitenki meikäläisen juttuja jakso kuunnella! Ottaen siis huomioon sen, että tavallisesti mun "parisuhteet" kestää noin 30 sekuntia. Se on se taianomaisen kaunis hetki baaritiskillä puol kolmelta yöllä, kun muijat tajuaa, ettei meikällä todellakaan ole rahaa ja pelikuntoki on sitä luokkaa, että herran tuntiviisari näyttää kello kuutta vielä seuraavaat 24 tuntia, vaikka pumpattais valomerkkiin asti virolaista viagraa suoraan suoneen.

(Miettikää muuten kuinka mahtaisaa olis jos kapakoissa olis "Varma saanti" -lounge mihin pääsis ainoastaan, jos sulla olis mies/nainen kainalossa joka allekirjottaa kirjallisen sopimuksen siitä, että te aiotte vielä tänään yhteisvoimin laulattaa lakanoita ja sen jälkeen jäbälle lyötäis Koffin kolmonen toiseen ja sildenafiilitippa toiseen käpälään.  Loppuis se "Emmää pysty ku oon niin kännissä" -paska. Jäbä pystyy!)

 Vaan ennen ku homma lähtee taas ihan raiteiltaan niin palataan aiheeseen.
Kenkää siis tuli ja meikä oli rikki. Niin rikki ku pieni mies kehtaa olla. Tai niin ainaki kuvittelin, koska oon niin helvetin pässi ja henkisesti kakara, etten osaa miettiä mitään järjellä, senki paska! Sydänverta oli siis vuodattevana useiden litrojen verran, vaan ei ämpäriä mihin vuodattaa. Sen hetkinen elämäntilanne ei sallinu perus ryyppyputkea millä olis unohtunu naiset omaa mummoaan myöten, ja ku putkasta vihdoin sitten reissun jälkeen heräilisit, niin voisit vaan kattoa peiliin ja miettiä, että "Ai sullako muka oli nainen? HAHA! Sulla voi olla pahoinpitelysyyte, vaan naista sulla ei ole!" Vaan ei, viina ei ollu vaihtoehto. Siinä sitten selvinpäin mietit maan ja taivaan väliltä keinoa selvitä. Sit se iski ku salama kirkkaalta taivaalta. "Ei vittu meikä kirjottaa biisin!" Olin elämäni aikana erinäisten artistien haastatteluja kuuntelemalla oppinut, että parhaat biisit syntyy aivan helvetinmoisessa tunnemyrskyssä ja jos jotain, niin myrskyämisen meikä kuulemma osaa. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja kohta olin kynä kädessä väkertämässä elämäni hittiä. Se fiilis oli vähän sama, kun kuvittelisit miltä tuntuu synnyttää vitosia: ensimmäiset pari on aivan helvetinmoisen pusertamisen takana, mutta siitä ku paikat hieman venähtää niin loput tulee kiltisti parijonossa ulos. Miettikää tämä on mun käsitys synnyttämisestä.. Tervetuloa vaan järkytys sitten jos omia pitää vääntää. Minähän ne synnytän, eikö?
Mutta niin vaan kohta oli tekstiä paperilla useiden säkeistöjen verran ja mun olo oli jo siinä vaiheessa helpottunu. Olin kyenny sen kamalan fiiliksen keskellä luomaan jotain ikiomaa, mikä tulis varmasti vielä kääntämään mun olot edes jonkinlaista voittoa kohti. Pahin tunnemyrsky oli jo siinä vaiheessa menny ohi kun päätin lukea koko "biisin" alusta loppuun. Mun ilme olis ehkä verrattavissa lapsen ilmeeseen, joka laitettais laskemaan vesiliukumäkeä altaaseen täynnä paskaa. Ensimmäiset hetket on huutonaurua ja riemua, kunnes viimenen mutka paljastaa sen käryävän totuuden ja naama vetää kuvotuksesta rutulle alle sekunnin sadasosan ja aiot huutaa apua, mutta se on jo myöhästä, koska oot jo hiusrajaa myöten ruskean rakkauden syleilyssä. Se biisi oli nimittäin täysin sitä itseään. Olin kirjottanu paperille syövän esiasteen ja oon edelleenki sitä mieltä, että mun erinäiset vatsa- ja selkäkivut saattaa johtua siitä, että altistuin sille sen puoli minuuttia minkä sitä luin.

Vaan ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääki! Siinä samalla hetkellä tajusin itsestäni kaks asiaa:

En osaa tehdä musiikkia, ja toiseks, se nainen jätti mut aivan täydellisen hyvästä syystä, koska KUKAAN kuka kirjottaa nuin persenukkaa lyriikkaa ei oo ansainnu edes maksettua läheisyyttä.

Tämän takia meikästä on huikeeta, että te osaatte ja jaksatte! Jakakaa sitä settiänne sillä seuraavalla kerralla kun meikän sydäntä ammutaan uzilla, itken mielumin teidän tekeleiden tahdissa kun yritän uudestaan tuota samaa. Kiitos!

(Ja koska joku sitä kuitenkin kysyy, sitä biisiä ei oo missään tallessa, thank god!)

-Matson